Ohuet seinät

Kotitalossani tehdään julkisivu-remonttia. Parvekkeita ja seiniä riiisutaan vanhasta päällysteestä tuomiopäivän masiinalta kuulostavalla poralla. Kun reipas työmies sen käynnistää, tuntuu että paikat tippuvat suusta. Tällaisen metelin keskellä on lähestulkoon mahdotonta keskittyä mihinkään, joka vaatisi ajatustoimintaa. Meteli nielaisee kaiken. Hammasta purren yritän kuitenkin lukea - ja katolisesta kirkosta kertovan kirjan yksi sivu pysäyttää. 

Varhaiset pyhiinvaeltajat kutsuivat kirkkoja, pyhiinvaelluskohteita ja kappeleita "thin places" (kirja on englanniksi),  koska niissä hiljaisuuden ja seinien läpi kuuluu Jumalan ääni tai todellisuus paremmin kuin muualla. "Thin places" voisi kääntyä paikaksi, jossa on siis "ohuet seinät" suhteessa Jumalaan ja Hänen todellisuuteensa. Ajatus tällaisesta paikasta tämän metelin keskellä tuntuu taivaalliselta.

Ehkä kirkkoa voisi laajemminkin ajatella tällaisena paikka, jossa on "ohuet seinät". Maailman metelin keskellä sellaisen on oltava olemassa.

Helvetillistä itkua

Norjan joukkosurmaajan mielentilasta ja rakenteesta liikkuu mediassa erilaisia arviota, jotka perustuvat kahteen eri mielentlatutkimukseen.

Viimeisimmän mukaan Breivik kärsii vakavasta persoonallisuushäiriöstä, mutta ei ole mielisairas - ja siten hän on myös syyntakeinen, siis vastuussa omista teoistaan. Vähentääkö hänen vastuutaan se, että hän on tunteeton? Vai onko hän tunteeton?

Tätä kysymystä vasten on mielenkiintoista ja järkyttävää todeta, että Breivik on itkenyt oikeudenkäynnissä. Tosin vain kerran ja se tapahtui silloin, kun käsiteltiin aineistoa, joka koski häntä itseään.

Breivik ei ole tunteeton tappaja, koska hän tuntee "empatiaa" ja sääliä itseään kohtaan. Nämä tunteet eivät voi siis olla hänelle vieraita, vaan ne ovat yhtä syvällä hänessä kuin kenessä tahansa. Hän ymmärtää, mikä on väärin, koska hän tunnistaa väärinteon periaatteet, jonka kohteena hän itse uskoo nyt olevansa.

Individualismin eräänlainen helvetillinen ja looginen päätepiste? Paholaismaista itsesääliä kuvasi jo Dante, jonka kirjoittamassa Jumalaisessa näytelmässä Saatana itkee ainoastaan itsensä tähden helvetin pohjalla.

Luomisen kahdeksas päivä

Kristikunnan historian aikana ylösnousemuksen ja Jumalan luomistyön ihmettä on kerrottu monin eri tavoin ja toista on selitetty toisen avulla. Kristityt ovat ojentaneet pääsiäismunia toinen toisilleen, koska linnun munasta kuoriutuva uusi elämä ja haudasta murtautuva Kristus puhuvat samasta asiasta.

Jo vuosisatojen ajan kristityt ovat pääsiäisenä kehottaneet toisiaan katsomaan keväistä heräävää luontoa. Kaikki ympärillämme, nupullaan olevat pajunkellot, mullasta kurkistava vihreä ruoho ja koko keväisen luonnon ihanuus saarnaavat meille ylösnousemuksen ihmeestä.

Jumalan luomistyö on läsnä kuitenkin myös siellä, missä me vähiten odotamme sen olevan. Jumala toimii myös kärsimyksessä ja pimeydessä. Siitä on puhunut koko hiljainen viikko ja pitkäperjantain ristintie. Me emme voi käsittää Jumalan luomistyötä, sen pohjatonta syvyyttä – me näemme siitä vain palasen ja ymmärrämme hiekanjyvän verran.

Vanhan testamenti luomiskertomuksen lopussa puhutaan elämänpuusta, jonka hedelmät antavat iankaikkisen elämän. Tämän elämänpuun ihminen kadotti, kun hänet karkotettiin paratiisista.

Paratiisi ei ehkä tule takaisin, mutta Jumala kasvatti uuden elämänpuun meitä varten – ja juuri sinne missä me joudumme kulkemaan, ristintielle. Porvoossa pitkäperjantaina esitetyn Via Crucis-näytelmän lopussa roomalaiset sotilaat laskivat Golgatalla miekkansa tuon elämänpuun juurelle. Vasara ja naulat tippuivat heidän käsistään. Tuhovoiman symbolista Jumala kasvatti meille iankaikkisen elämän lähteen. 

Siunattua pääsiäistä!

Pahuuden määritelmät

Getsemanen puutarhaan astuu aseistettu joukko ja Jeesuksen kärsimys alkaa. Kärsimystä aiheuttavan pahan läsnäolo on aistittavissa läpi koko hiljaisen viikon.

Onko pahuus hyvyyden puutetta? Ikään kuin vamma, jossa on erilaisia asteita? 

Onko pahuus ominaisuus, joka jollain on hallitsevampi kuin toisella?

Onko pahuus lähtöisin Saatanasta? Onko hän olemassa?

Onko pahuutta lainkaan olemassa? Siis, onko kyseessä eräänlainen harha tai pikemminkin leima, jonka me lyömme haluamaamme kohteeseen?

Pahuutta on tutkittu läpi vuosisatojen, mutta edelleen olla yhtä huuli pyöreänä. Valistuksen ajoista alkanut tieteen ja järjen ylioptimistinen usko siihen, että pahuus katoaisi tiedon lisääntymisen kautta, on osoittautunut haperoksi taikauskoksi.

Pahuus pakenee kaikkia määritelmiä, eikä siitä saa helposti kiinni. Yksittäisten ihmisten demonisointi on helppo tapa kuvitella saavansa pahasta tiukan otteen. Demonisointi kuitenkin palvelee usein vain entistä suurempaa pahaa, jolla nuijitaan heikompia omalla erinomaisuudella - siivotaan paha sisimmästä ulkoistamalla se vain toisille, tai paremminkin.. niille.

Paha on valonarka. Heti kun sitä tutkii, se tuntuu pakenevan jokaista määritelmää aivan kuten pimeys pakenee valokeilan edestä. Pahasta ei saa otetta - ei edes hännänpäästä.

Mielenkiintoinen linkki - miten ihminen ajautuu pahuuteen:

http://www.lucifereffect.com/